13 Tou 2008

Tuula-Liina Varis, Vaimoni. WSOY 2005. Vuoden 2005 johtolankavoittaja.

Julkaissut Ritva Sorvali

Voiko suru ja häpeä tappaa?
KirjailijaTuula-Liina Variksen uusin teos ”Vaimoni” voitti Suomen dekkariseuran jakaman Vuoden johtolanka -palkinnon tänä vuonna. Kyseessä ei kuitenkaan ole perinteinen dekkari vaan eräänlainen psykologisen romaanin ja psykologisen dekkarin välimuotoon sijoittuva kirja.

Vaimoni kertoo miehestä, jonka vaimo katoaa. Aamulla kun mies lähtee töihin, vaimo jää kotiin. Mutta illalla kun mies tulee töistä, vaimoa ei näy missään. Vaimo näyttää vain kävelleen ovesta ulos ilman käsilaukkua, takkia ja muita tavaroita. Noin viikon kuluttua vaimon katoamisesta mies ilmoittaa asiasta poliisille.

Kirjassa puidaan hartaasti pariskunnan avioliittoa. Pete ja Pippa ovat tavanneet nuorina opiskelijoina, rakastuneet ja menneet naimisiin. Kaikki meni hyvin, kunnes he saivat vaikeasti vammaisen lapsen. Vaikka lapsi kuoli jo puolivuotiaana, ei äiti Pippa päässyt asian yli, vaan kävi vuodesta toiseen päivittäin lapsen haudalla, poltti kynttilöitä ja söi suruunsa ja lihoi.

Tuula-Liina Varis pakottaa lukijan pohtimaan perheen tilannetta. Miksi vanhemmat eivät ensinnäkin voineet puhua asiasta? Näyttää siltä, että Pippa loukkaantui, kun isä Pete ei hänen mielestään surrut tarpeeksi lapsen kohtaloa. Jollain tavoin näyttää siltäkin, että lapsen vammaisuus oli äidille ensisijaisesti suru, mutta isälle ensisijaisesti häpeä.

Ehkä näistä tavallaan erilaisista näkökulmista johtuu sekin, että lapsen vanhemmat eivät löytäneet toisiaan surun kokemisessa. Sillä kyllä myös Pete suri asiaa, mutta työnsä takia hän oli omaksunut menevän ja menestyvän roolin, johon ei kuulunut vastoinkäymisiä. Niinpä häpeä nousi hänen tapauksessaan surun yläpuolelle.

Pete menee ja menestyy -kunnes

Peten mukana sukellamme syvälle sensaatiolehdistön maailmaan. Pete toimii ”Tässä ja nyt” –lehdessä ja hänet valitaan lehden päätoimittajaksi. Lehden menestys on kiinni julkkisten kömmähdyksistä. Lehti väijyy näitä ja houkuttelee näiltä sensaation rajoilla pyöriviä haastatteluja.
Koko ajan ollaan kuin korpit haaskan kimpussa.

Tuula-Liina Varis käsittelee taitavasti sensaatiolehden toimituspolitiikkaa. Lehti pelaa vihjailuilla. Mitään ei varsinaisesti väitetä vaan annetaan lukijan ymmärtää, että niin ja niin olisi saattanut käydä. Tällä tavalla uhrin maine pilataan eikä tällä ole juuri mahdollisuuksia ruveta juttuja oikomaan.

Mielenkiintoista on että Pete, joka on itse ollut päähaukkana julkkisten kimpussa, joutuu vaimon katoamisen takia itse kilpailevan lehden hampaisiin. Kilpaileva lehti vihjailee kuten näissä lehdissä on tapana, että aviomiehellä saattaa olla osuutensa vaimon katoamiseen ja että pariskunnan avioliitto oli nyt mitä oli. Vammainen lapsi ja vaimon lihavuus levitetään kaiken kansan reposteltavaksi.

Joten Pete joutuu nielemään omaa myrkkyään. Häpeä on hänen kohdallaan tavallaan monikertainen, sillä hän oli yrittänyt piilotella häpeäksi kokemiaan asioita. Hän ei ollut puhunut työpaikallaan lapsestaan ja vaimoaan hän piilotteli kotona. Vaimo ei voinut tulla työpaikan juhliin, koska tämä oli Peten kertoman mukaan aina matkoilla tärkeissä ulkomaissa konferensseissa.

Pippa istuu kotona ja lihoo

Ainakin naispuolista lukijaa rupeaa yhä enemmän kiinnostamaan, mitä Pippa ajatteli? Mitä ajatteli nuori nainen, joka ensi puoli vuotta taistelee lapsensa elämästä ja sitten kymmenisen vuotta käy joka päivä hautausmaalla. Muun osan päivää Pippa siivoaa kotia ja laittaa miehelle ruokaa. Hän on miehensä ilmainen kotiapulainen.

Pippa ja Pete elävät samassa asunnossa mutta erillään, eri maailmoissa. Kumpikaan ei tietenkään voi hyvin. Illalla he istuvat mykkinä olohuoneessa. Televisio puhuu heidän puolestaan. Pete on kuitenkin niin tottunut hyvään palveluun, että on aivan onneton käytännön asioissa, kun vaimo lähtee.

Pipan ääni kuuluu vain muutamissa kirjeissä. Niiden perusteella tuntuu surulliselta ja valtavalta haaskaukselta se kylmyys ja vieraantuneisuus, joka pariskunnan välille oli noina vuosina kasautunut. Mikä olisi voinut auttaa heitä? Kenen olisi pitänyt puuttua asiaan?

Kuten jossain vaiheessa kirjan lopulla käy ilmi, ei kenenkään elämä ole yhtä auringonpaistetta. Jopa Tässä ja nyt –lehden toimituksessa vähintään joka toisella oli samantasoisia vastoinkäymisiä kuin mitä Petellä ja Pipalla oli. Mutta kun Pete ei puhunut kenellekään ei kukaan puhunut hänellekään.
Niinpä Pete eli siinä harhassa, että hän oli ainoa kohtalon kolhaisema.

Onko Vaimoni dekkari?

Lähes koko kirjan ajan etsitään Peten vaimoa Pippaa. Välillä Pete muistelee heidän avioliittoaan ja elämäänsä muutenkin, mutta perusongelma on koko ajan taustalla. Poliisit käyvät kyselemässä, Pete soittelee poliisiasemalle. Pipan äiti ja ystävätär sekaantuvat asiaan.

Kirjan imu pitää hyvin koko ajan. Kun lukemisen joutuu välillä keskeyttämään, niin aivan odottaa että pääsisi taas jatkamaan. Eli ongelma, missä on Pippa, mitä hänelle on tapahtunut, onko hän vielä elossa, kaikki tämä vaivaa kirjan päähenkilöä Peteä. Tässä mielessä pidän kirjaa dekkarina.

Mutta kieltämättä Vaimoni avartaa dekkarin lajityyppiä. Tässä kirjassa ei hurjastella autoilla eikä pyssyillä. Mielenkiinto on ihmisen sisällä, siinä miltä ihmisestä tuntuu. Joten Vaimoni-kirja vahvistaa kotimaisen psykologisen dekkarin lajityyppiä ja toivottavasti auttaa sitä uuteen nousuun.

 Ritva Sorvali

 

Ritvan dekkarinurkan dekkariarvostelut: