23 Hei 2010

Martti Linna, Kuolleita unelmia. Myllylahti 2010.

Julkaissut Ritva Sorvali

    
Hirsitalomiehet keskellä kuolleita unelmia
Martti Linna, Kuolleita unelmia. Myllylahti 2010.
 

Haminalaisen Martti Linnan viimeisin dekkari Kuolleita unelmia kertoo hirsitalobisneksen miehistä. Veljekset Mauri ja Timo Vuoliainen ovat kasvattaneet isänsä perustaman yrityksen maailmanmaineeseen. Heidän hirsitalojaan tilataan kaikkialle. Puun käsittelyn lisäksi he tuntuvat osaavan myös ihmisten eli työntekijöidensä käsittelyn. Tältä ainakin aluksi vaikuttaa.
 

Kuitenkin vanhempaa veljeä eli Mauria vastaan aletaan tehdä murhayrityksiä. Mistä ihmeen syystä? Tätä Martti Linnan tutut poliisit Reijo Sudenmaa ja muutkin pähkäilevät. Maurilla ei ole perhettä eikä paljon sukuakaan, joten syyllistä pitää etsiä työntekijöiden joukosta.
 

Veljeksillä on firmassa varanaisenaan kaikkitaitoinen Aila Ahtiainen. Firman porukasta nousee esiin myös rakennesuunnittelija Jukka ja hänen vaimonsa Virpi. Tarinaa kuljetetaankin pääasiassa kahtaalla, Jukan perheessä ja poliisien parissa. Muutama välähdys on myös hirsifirmaveljeksistä omissa oloissaan, keskenään. 
 

Martti Linna kirjoittaa asiantuntevasti puun käsittelystä ja alasta muutenkin. Hirsitalobisnes on Suomen juttu, taloja myydään kaikkialle. Tätä kautta kirjaan tulee uskottava vaikutelma. Veljekset ovat unelmiensa ammatissa, mutta jollakulla kirjan henkilöistä on kuitenkin kuolleita unelmia, jotka ajavat murhayrityksiin. Ne pitäisi kaivaa esiin, jolloin kaikki selviäisi.
 

Taas tätä kirjaa lukiessa tuli mieleen, että jos ihmiset kertoisivat poliisille avoimemmin tapahtumien taustoista, monet rikokset voitaisiin estää ennakolta. Usein häveliäisyys, hienotunteisuus, toisten asioihin puuttumattomuus ja milloin mikäkin seikka estävät ihmisiä kertomasta asioista. Tässä tapauksessa kaikki olivat hienotunteisia. Niinpä kirja päättyy turhankin rajusti. Kuolleet unelmat vaativat kostoa. 
 

Kirja pysyy erittäin hyvin kasassa, sillä henkilöjoukko jää noin kymmeneen. Ja kun aihekin on kirjailijan näpeissä, kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Ainoastaan lopun kovuus ja rajuus jätti ainakin minut liian ankeaan mielentilaan. Oliko näin raju loppu tarpeen?
 

Ritva Sorvali
  
 

Ritvan dekkarinurkan dekkariarvostelut: 

Kommentit

Kiitos Ritvalle kritiikistä. Sellainen kritiikki, josta myös teoksen kirjoittaja saa mietittävää, on aina kiitoksen arvoinen.

Tätä kysymystäsi jäin miettimään: "Ainoastaan lopun kovuus ja rajuus jätti ainakin minut liian ankeaan mielentilaan. Oliko näin raju loppu tarpeen?"

Dekkareihin - useimpiin - kuuluu jonkinlainen väkivalta. Ja se on aika raju juttu - varsinkin kun se kohdistuu henkilöön itseensä tai hänen läheiseensä. Lukijana vierastan joskus kirjallisuudessa esiintyvää väkivallan vähättelyä, joskus jopa ihannointia.

Mitähän ihailtavaa siinä on, jos ihminen tuottaa toiselle kipua ja tuskaa?

Aiheuttamaani liian ankeaa mielentilaa pyydän anteeksi (hymyillen, tosin). Viittaan tuohon edelliseen. Donald Westlaken Dortmunder on ainoa dekkarihahmo, joka saa itseni hyvälle tuulelle takakannen sulkemisen jälkeen - mutta hän ei juuri harrastakaan väkivaltaa.

Lämpimin terveisin,

Martti Linna