23 Kes 2015

Kirsti Manninen ja Jouko Raivio, Kuusi 1860-1870-luvuille sijoitettua dekkaria

Julkaissut Ritva Sorvali

Kirsti Manninen ja Jouko Raivio, Kuusi 1860-1870-luvuille sijoitettua dekkaria

Idyllinen 1860-1870-lukujen Helsinki dekkareissa

Innostuin Kouvolan XIX Dekkaripäivillä kirjailija Kirsti Mannisen esitelmästä ja hain kirjastosta kuusi hänen ja Jouko Raivion kirjoittamaa vuosille 1860-1870 sijoitettua dekkaria. Neljä näistä sijoittuu pääosin Helsinkiin. Kirjojen näkökulmahenkilöinä ovat itsellinen opettajatarneiti Matilda Ehrström ja hänen lakia lukeva ja hieman huikentelevainen sukulaispoikansa Johannes Colonius. Nämä molemmat osallistuvat aktiivisesti tapahtumien tutkintaan kaikissa kirjoissa.

Punavuoren keisarinna (Otava 1990) kuvaa aluksi junamatkaa Hämeenlinnasta Helsinkiin. Päähenkilöt opettajatarneiti Matilda Ehrström ja hänen lakia lukeva serkkupoikansa Johannes Colonius ovat tulossa kärrypeleillä sukulaispaikasta kuolinpesää perkaamasta ja höyryhevonen korskuu jo asemalla. Johanneksen pitää kuitenkin pikaisesti vaihtaa toisen luokan piletti, jotta he pääsevät samaan vaunuun.

Junassa tavataan tuttuja ja tuntemattomia ja jo Järvenpään asemalla surmataan yksi matkustaja. Epämääräistä rahaa liikkuu matkustajien tavaroissa, eletään Suomen markan alkuaikoja, jolloin sekä sen vastustajat että kannattavat koettelevat voimiaan. Juna pysähtyy tämän tästä ja seisoskelee asemilla, ilmeisesti höyryhepoa pitää syöttää ja juottaa. Junan kimeät vihellykset, kolina sekä armoton savun tupruaminen kuuluvat matkaetuihin. Kaupungissa taas vossikan äänet, kiesien, rattaiden ja vaunujen rahina sekä hevosten kavioiden kopsutus kertovat kyytineuvon olevan tulossa.

Punavuoren keisarinnaa etsitään koko kirjan ajan, Matildan naapurissa asuu poliisijohtaja, joten ollaan tilanteen tasalla. Johannes puikkelehtii tottuneesti Punavuoren pahamaineisissa vuokrakasarmeissa kuten myös samantapaisissa paikoissa Pitkänsillan pohjoispuolella. Matilda puolestaan käy rouvasväen yhdistyksissä, joten hänen säätyläistietonsa sekä letkeästi alamaailmassa liikkuvan Johanneksen hankkimat tiedot täydentävät hyvin toisiaan.

Jumalan ruoska (Otava 1991) vie Matildan ja Johanneksen hevospelillä Helsingistä Jyväskylän läheisyyteen Pirttisalmelle. Siellä asuu Johanneksen sisar papin vaimona, mutta pappi on kadonnut ja vuoden 1868 nälkävuosi koettelee ankarasti perhettä. Niinpä Helsingin sukulaiset lähtevät ruokapaketteineen apuun. Kerjäläisiä kulkee pitkin teitä ja kolkuttelee kievareiden ovia. Joka sunnuntai lepäävät hautausmailla melkoiset arkkurivistöt odottamassa siunaamista.

Pirttisalmella matkalaiset sukeltavat paikalliseen juonittelujen vyyhteen. Viljasta keinotellaan, sitä ryöstetään ja piilotellaan, sen takia jopa murhataan. Kadonnut kappalainen oli saarnannut näille synnintekijöille helvetintulta, joten ei ihme, että hän oli kadonnut. Johannes on maalaispapin poika, joten hän uppoaa hyvin pappilan miesten töihin. Matilda toimii enemmän kuuntelijana ja erilaisten ihmissuhdesotkujen selvittelijänä.

Ruumisvaunut Bulevardilla (Otava 1992) sijoittuu pääosin vuoden 1869 Helsinkiin. Siinä tosin käydään useampaankin kertaa hevoskyydillä jossain Kymijoen varressa Stenforsin paperiruukissa, jossa ”varikset” ripustavat pahviarkkeja kuivumaan ylhäällä tehtaan katossa. Eletään puunjalostusteollisuuden alkuaikoja, jolloin uusista keksinnöistä sekä taistellaan että maksetaan.Yrityksen konttori on kuitenkin Helsingissä, ja Helsingissä Seurahuoneella tehdään myös kirjan ensimmäinen murha. Valokuvaus näyttelee isoa osaa murhatutkimuksissa samoin kämmennäytteen ottaminen. Myös pään kokoa mitataan.

Matilda tuntee Dahlstedtien tehdassuvun naisia, tytär on ollut hänen oppilaanaan ja näitä naisia kuuluu tietenkin Helsingin rouvasväen yhdistykseen. Niinpä Matilda kulkee rouvien ja neitien mukana kuvioissa, Johannes taas joutuu jäljittämään Seurahuoneella murhan aikana majailleen epämääräisen Jenny Lindellin kulkemisia. Tämä on asunut Pitkänsillan pohjoispuolella, mutta majaillut myös Punavuoren vuokrakortteleissa.

Tässä kirjassa rakenne pitää erittäin hyvin, kaikki asianosaiset ovat alusta alkaen ja koko ajan mukana kuvioissa. Johannesta epäillään taas vaikka mistä, hän kun on saanut työpaikan paperiruukin konttorista ja tehtäväkseen viedä patruunalle rahaa juuri ennen tämän kuolemaa. Matilda joutuu taas kerran puhumaan sukulaispoikansa puolesta, ja yhdessä he tekevät salapoliisintyötään vaihtamalla tietoja.

Murhatutkimusten välissä Matilda hoitaa Helsingin keskustassa sijaitsevan talonsa puutarhaa kitkemällä rikkaruohoja ja filosofoi itsekseen: ”Pienenä ja mitättömänä paha on helppo nitistää, mutta kun se työntää juurensa syvälle, siitä on mahdotonta saada otetta.” Tämä ajatus sivuaa vahvasti myös kirjan pääteemaa, jonka mukaan lapsuuden kokemukset ovat muovanneet henkilöä, mutta asioihin ajoissa puuttuminen olisi saattanut hänet pelastaa.

Murha Monrepoossa (Otava 1993) on tämän kirjasarjan heikoin lenkki. Siinä lähdetään vuonna 1871Helsingistä laivalla Viipuriin, jossa majaillaan enimmäkseen Monrepoon kartanossa. Paikalliskuvaus ei tässä kirjassa ole niin värikästä kuin Helsinkiin sijoitetuissa kirjoissa, ja henkilöitä on aivan liikaa. Vieraileva teatteriseurue käsittää varmaan noin 20 henkilöä, kartanon väki toisen mokoman, poliisit ja muu Viipurin porukka vielä lisää. Matilda ja Johannes ovat taas mukana tapahtumien selvittelyssä, Johannes oikein palkattuna.

Kuolema Ylioppilastalolla (Otava 1994) on kiinnostava Helsingin yliopiston kuvaus. Johanneksen pitää saada viimeiset merkinnät tuomarin arvoaan varten, niinpä hän hiippailee vielä professoreiden kintereillä. Yliopiston opettajia alkaa myös kuolla, ja kirjan yhtenä teemana onkin tämän väen keskinäinen kateus, toinen toisensa tutkimusten varastaminen ja tästä kaikesta sikiävä kiristys.

Kirjan alussa juhlitaan Ylioppilastalolla oikein maan perusteellisesti, sekä opettajat että opiskelijat juovat itsensä kunnolla pöydän alle. Kun niin sanotut tavalliset naiset eivät pääse kuin lehteriltä seuraamaan herrojen juhlintaa, kuskataan näille maksullisia naisia Pitkänsillan pohjoispuolelta. Johannes kulkee taas asiantuntevana oppaana näissä piireissä ja Matilda kauhistelee tapahtumia rouvasväen kokouksissa.

Tämä kirja pysyttelee koko ajan Helsingissä, Ylioppilastalolla, yliopiston luentosaleissa, kaatumaisillaan huojuvassa kirjastossa, monien tietämän leskirouvan talossa Albertinkadulla sekä kaiken kaikkiaan vanhan kirkon ympäristössä, jossa pääosa yliopiston opettajia asuu. Luentosaleista on lyhyt matka puikahtaa eri kapakoihin, joita tuon ajan Helsingissä tuntuu riittävän.

Kun uutta vuotta 1873 juhlitaan Matildan talossa, tempaistaan ovi auki ja sanansaattaja sieppaa ”lumisen karvahatun päästään ja huudahtaa kiihtyneenä: Aleksis Stenvall on kuollut Tuusulassa! Kuulin sen juuri Ylioppilastalolla!”

Stenvallin tapaus (Otava 1995) kertoo Aleksis Stenvallin hautajaisista ja niiden jälkeisistä murhista. Kun Aleksis on saatu Nurmijärvellä haudattua, kirjassa seikkaillaan kuitenkin enimmäkseen Helsingissä. Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion toinen päähenkilö Johannes Colonius on ollut Aleksis Stenvallin opiskelukaveri ja kantaa tämän arkkua yhdeltä kulmalta. Matilda on mukana uteliaisuudesta.

Kirja havainnollistaa hyvin tuon ajan sivistyneistön suhtautumisen Aleksis Kivi –nimiseen laitapuolen kulkijaan, jonka kirjassa "seitsemän miestä vain ryyppää ja kiroilee". Kivellä on tietenkin myös omat kannattajansa sekä kapakan pöydissä että ajan lehdissä, nämä kannattajat tulevat hautajaisiin. Kirjassa kuvataan mainiosti, kuinka kantajat eivät meinaa pysyä pystyssä iljanteiselle tammikuisella tiellä vaan arkku huojahtelee uhkaavan näköisesti heidän käsissään.

Kiven kuoleman yhteydessä on levinnyt huhu, jonka mukaan hän olisi kirjoittanut paljastusnäytelmän tuon ajan sivistyneistöstä. Tuossa näytelmässä kaikki olisivat saaneet kuulla kunniansa. Käsikirjoitus on kuitenkin kadonnut, sitä etsitään ja sen takia vaikka surmataan. Eli Kivi kuohuttaa vielä kuolemansa jälkeenkin.

Stenvallin tapaus on kerrassaan mainio sivistyneistödekkari. Osa henkilöistä on tuttuja kirjallisuudenhistoriasta, osa tavallista kansaa. Sivistyneistöä riepoo tuo kadonnut käsikirjoitus: olenkohan minä siinä ja jos olen, missä valossa? Niinpä oppineet vaeltavat Helsingin ja Nurmijärven/Tuusulan väliä.

Stenvallin tapaus on hyvä lopetus tälle kokonaisuutena erinomaiselle dekkarisarjalle. Erityisesti kirjojen kieli on notkeaa ja letkeää ja reippaasti tapahtumia eteenpäin vievää. Huvittavaa on, että sivistyneistössäkin syödään tämän tästä suurusta. Ja etenkin Helsingin kuvauksissa tuntuu kuin kulkisi henkilöiden mukana tuossa Aleksis Kiven aikakaudessa, hänen aikansa Helsingissä. Aivan kuin olisi hypännyt 1800-luvulle.

Kuvatut asiat tuntuvat historiallisesti oikeilta, mutta yksi paha moka on kuitenkin kirjassa Murha Monrepoossa. Vuotta 1872 kuvaavassa kirjassa Matilda sanoo ”Olin tosin itse matkustanut uutta Pietariin rakennettua rautatietä Mikkeliin viime syksynä.” Rata Mikkeliin valmistui kuitenkin vasta lähes 20 vuotta myöhemmin.

Mikkelin paikalla olisi pitänyt olla vaikkapa Kouvola. Näin kouvolalaiselle tämä on tärkeä asia.

Ritva Sorvali

Ritvan dekkariarvostelut: