Marianne Peltomaa, Ei valoa tunnelissa (Schildts 2005)

Uskaltaako vähäpukeinen nainen liikkua Helsingin yössä? Viimeisestä bussista ei ainakaan kannata myöhästyä eikä tunneleihin tai puistoihin ole pimeällä menemistä. Ikään kuin sarjamurhaaja olisi irrallaan, tulee mieleen Peltomaan kirjaa lukiessa.

Ihmisten yksinäisyys ja onnettomuus tihkuu läpi kirjan sivuilta. Kuka on yksin Vantaalla, kuka Itäkeskuksessa, kuka Espoon Olarissa. Yksinäisyys ei muuksi muutu, eli sitä missä hyvänsä. Sitä voi paeta säntillisiin tapoihin ja ylisiisteyteen, mutta silti se on ja pysyy.

Oikeastaan Ei valoa tunnelissa on hyvä Helsingin kuva. Etenkin keskustan paikat, kadut, tiet, ravintolat, bussit ja junat käydään läpi. Monesti ollaan liikkeellä öisin, joten yöllinen Helsinki esittäytyy tässä kirjassa.

Helsingin lisäksi romaanin keskeisiä paikkoja ovat pohjanmaalainen Purmo ja yksi Ruotsin kaupunki. Purmolaiset Virtasen sisarukset ovat asustaneet pientä kaksiota Vantaalla, ja kirjan alussa toinen heistä löydetään kuolleena. Sisarusten välinen suhde nouseekin yhdeksi kirjan pääaiheista.

Se mitä aikaisemmin on tapahtunut, on kaiken takana, joten uhrien omaisia kannattaa kuunnella. Omaisten kautta voi rakentaa uhrin kuvaa ja löytää hänen verkostonsa. Uhrien, omaisten ja poliisin lisäksi Peltomaa antaa pitkin kirjaa muutaman väläyksen myös murhien tekijän elämänpiiristä.

Peltomaan poliisit yrittävät haastattaa omaista, mutta väsyvät kun tämä on niin vähäpuheinen. Poliisit, tutkija Partanen ja Vera Gröhn, tuntuvat uskottavilta sekä yksityishenkilöinä että poliiseina. Veran huoli pojastaan ja tämän kaverin perheen tietynlaisesta itsekkyydestä on aitoa ja todentuntuista.

Poliisit tekevän koko ajan jotain, mutta mikään ei ikään kuin edisty. Lopussa kaikki paljastuu kuin itsestään, paljastuu oikeastaan enemmän kuin kukaan osasi odottaakaan.

Marianne Peltomaan teosten saatavuus Kymenlaakson kirjastoissa.

julkaistu 7.5.2006, Kaupunkilehti Seiska

Ritvan dekkariarvostelut: